Kehitä buddhan aivot -kirjan äärellä

Kahden ystävän etäkohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kuuluuko? Yhteys vaikuttaa hyvältä! Mitä sinne koto-Suomeen kuuluu? [Satu]

– Hei, Satu! Hyvin kuuluu ja hyvää kuuluu. Lämpökerrastot on kaivettu esiin, mutta vielä olen pärjännyt ilman. Aurinkoisia päiviäkin on ollut kivasti. Miten siellä Balilla on mennyt? [Sini]

– Kiitos kysymästä! Täällä on aivan ihanaa, kuten aina. Tuntuu vähän pahalta hehkuttaa, kun tietää valon määrän vähenemisen Suomessa. Hienoa, että aurinko on sielläkin paistellut! Mä olen nauttinut täällä juurikin valosta, luonnosta ja ennen kaikkea Balin taksusta. Muistatko vielä, mitä se on? [Satu]

– En nyt muista tarkkaa määritelmää, mutta liittyi muistaakseni sisäiseen voimaan ja luovuuteen. Kun aiheesta googlaa, tulee hyvin erilaisia selityksiä, ainakin englanniksi. Miten sä olitkaan kääntänyt sen suomeksi? [Sini]

– Sillä tarkoitetaan tosiaan sitä taianomaista henkisyyttä ja jonkinlaista korkeampaa luovuuttakin, josta oli puhetta silloin huhtikuussa, kun oltiin taas Luovuutta luonnosta -kirjan äärellä. Mulla olisi nyt mielessä yksi toinen kirja, nimittäin Kehitä buddhan aivot -kirja, jonka alaotsikko on 52 helppoa harjoitusta. Sen on kirjoittanut neurotieteilijä Rick Hanson (suom. Lauri Pordeccu, Viisas elämä, 2019 [2. uudistettu painos]) . Kiinnostaisiko sua kuulla siitä enemmän ja mahdollisesti tehdä jotain siihen liittyvää?  [Satu]

– Ehdottomasti kiinnostaa! Miten löysit kirjan ja päädyit tekemään harjoituksia? [Sini]

– Olen jo pitkään ollut kiinnostunut hetkeen pysähtymisestä, tietoisen läsnäolon kehittämisestä ja meditoimisesta ja kerran etsiessäni aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta törmäsin kirjaan Buddhan aivot. Käytännön neurotiedettä onnellisuuteen, rakkauteen ja viisauteen, jonka on kirjoittanut samainen Rick Hanson Richard Mendius -nimisen kollegansa kanssa (suom. Lauri Pordeccu, Viisas elämä, 2019). Pidin kirjasta kovasti, koska siinä yhdistetään sekä neurotiedettä että ikiaikaisia näkemyksiä siitä, miten aivoja voidaan muokata myönteisesti mielen avulla. Se on ikään kuin teoriakirja, johon tuo Kehitä buddhan aivot -kirja perustuu konkreettisena harjoituskirjana.  [Satu]

– Mielenkiintoista! Täytyy laittaa molemmat lukulistalle. Usein juuri tämä hetkeen pysähtyminen tuntuu haastavalta, koska aivoissa jyllää loputon to do -lista. Tästä me ollaan puhuttu ennenkin. [Sini]

– Jep. Ja toi meille niin tuttu lista on lopulta tosi raskas ja oikeastaan aika turha Elämän (isolla eellä) kannalta. 🙂Mikäli haluat kuulla muutamia vinkkejä tuon pysähtymisen harjoittelemiseen, voisin kertoa tuosta Kehitä buddhan aivot -kirjasta vähän enemmän. [Satu]

– Haluan ehdottomasti! [Sini]

– Kiva! Tästä kirjasta on tosi mukava kertoa, sillä sen pointti on niin tärkeä ja harjoitukset helppoja. Tai oikeastaan näennäisesti helppoja, kuten kirjassakin todetaan. Kirja koostuu johdannon ja Aivot tarvitsevat ainoastaan harjoitusta -osion  lisäksi viidestä osasta: Ole hyvä itsellesi, Nauti elämästä, Kehitä vahvuuksia, Elä maailmassa ja Tunne rauhaa. Jo pelkästään johdanto on niin mielenkiintoinen! Siinä kerrotaan muun muassa, miten harjoitukset muuttavat aivoja niin kutsutun kokemusriippuvaisen neuroplastisuuden takia. Meidän aivoja muokkaavat kaikki asiat, joihin me kiinnitetään huomiota – siis ajatukset, tunteet, tuntemukset ja jopa se, miten me suhtaudutaan meidän omiin reaktioihin. Se on yhtäältä jotenkin ihan uskomatonta mut toisaalta täysin loogista. [Satu]

– On tosiaan! Seuraan somessa psykologiaan liittyviä tilejä, ja tämä on tullut sielläkin vastaan. Se, että muistaisin aina arjessa kiinnittää omaan ajatteluun huomiota, on aika kausittaista. Kiinnostavaa kuulla, millaisiin harjoituksiin kirjassa opastetaan. [Sini]

– Kirjan avulla pystyy juuri muuttamaan omaa ajatteluaan pysyvästi, kun saa harjoitukset ankkuroitua kiinteäksi osaksi arkea. Harjoituksia on kirjan alaotsikossa mainittu määrä, 52, ja ne jakaantuu noihin äsken mainitsemaani viiteen osioon. Monet on ihan tuttuja juttuja, mutta kun ne on koottu yhteen kirjaan, niistä muodostuu looginen kokonaisuus. Kirjassa on myös paljon vinkkejä, miten harjoituksia voi tehdä, varsinkin harjoitusten yhteydessä kohdissa Miten ja Muista. Tärkein ohje on mun mielestä alussa: “Pidä hauskaa harjoituksia tehdessäsi. Älä ota niitä (äläkä itseäsi) liian vakavasti.” Se tuppaa niin usein unohtumaan meidän suorituskeskeisessä maailmassa, jossa hauskuus tuntuu hautautuvan kaiken vakavuuden alle. [Satu]

– Haluaisitko esitellä sun suosikkiharjoituksen tai -harjoituksia?[Sini]

– Mielelläni! On kyllä vaikeaa nostaa esiin vain yksi tai kaksi, kun ne kaikki on niin hyviä ja niistä tosiaan muodostuu yhdessä kokonaisuus, mutta yritän valita vaikkapa kaksi esimerkeiksi. Eka voisi olla ihan koko kirjan eka harjoitus osiossa Ole hyvä itsellesi. Se on nimeltään Ole itseäsi varten. Jokaisen nykyihmisen kannattaisi perehtyä siihen, kun meidän ajassa suhde omaan itseen on niin ristiriitainen erityisesti somen myötä. Kaikki kilpailee lähes paniikinomaisesti huomiosta ja haluaa asettaa itsensä parrasvaloihin, mutta tuntuu, ettei oikein kukaan ole tyytyväinen itseensä eikä aidosti oma itsensä.

Kyseisessä harjoituksessa muistutetaan, kuinka tärkeää on olla itsensä puolella. Sen yhteydessä on muistutus (s. 25): “Kaiken harjoituksen perusta on, että tahdot itsellesi hyvää, ja että sallit surujesi, tarpeittesi ja unelmiesi olla itsellesi merkittäviä. Silloin kaikki, mitä teet itseäsi varten, sisältää todellista voimaa.”  Harjoituksessa kehotetaan kysymään itseltään useasti päivässä: “olenko minä nyt itseni puolella?” (s. 26). Tähän kysymykseen liitetään parin sivun mitalta yksityiskohtaisia ohjeita siihen, miten voi konkreettisesti olla itsensä puolella. Se on myös hyvä lähtökohta seuraaville harjoituksille, joissa opetellaan muun muassa nöyryyttä. [Satu]

– Tuo itsensä puolella oleminen tuntuu hyvältä ohjeelta. Millaisia nämä konkreettiset ohjeet esimerkiksi ovat? [Sini]

– Niitä on tosiaan paljon, ja monet niistä on aika pitkiä. Ne kaikki on musta tosi hyviä. Tässä lyhyistä ohjeista yksi esimerkiksi. Se löytyy Miten-osiosta: “Muistele, millaista on olla sellaisen ihmisen kanssa, joka välittää sinusta. Se auttaa sinua tuntemaan, että olet tärkeä ja olet arvokas. Se on itseäsi varten olemisen perusta.” (s. 26) ja Muista-osiossa: “Kokemuksellasi on väliä. Se vaikuttaa yhtä lailla elämän hetkestä toiseen jatkuvaan virtaan kuin niihin pysyviin jälkiin, joita ajatukset ja tunteet jättävät aivojen rakenteisiin.” (s. 27) [Satu]

– Noiden ohjeiden avulla tuosta ajatuksesta on ehkä tosiaan helpompi saada kiinni. Itse huomaan kaipaavani konkretiaa myös itseni puolella olemiseen. [Sini]

– Toisena harjoitusesimerkkinä voisin mainita Nauti elämästä -osiosta kohdan 17: Etsi kauneutta. Kirjassa kauneus määritellään seuraavasti (s. 80): “Kauneus on sitä, mikä ilahduttaa aisteja, mukaan lukien mielen “kuudetta aistia.” Hanson tuo esiin sen, että kauneus merkitsee eri ihmisille eri asioita ja luettelee itse omia kauniina pitämiään asioita, joiden joukkoon mahtuu yllättäviäkin juttuja, kuten eritasoliittymien muodostamat apilakuviot, lähtevän junan vihellys ja tunne, kun saa jalkapallon kiinni. Hän kirjoittaa: “Ympärillämme on tavattoman paljon kauneutta. Minusta kuitenkin tuntuu, että monilla on hyvin heikko tuntuma siitä. Niin oli minullakin, ennen kuin aloin tietoisesti etsiä kauneutta. Ja sitten me ihmettelemme, miksei elämä oikein tunnu hurmaavalta!”

Lisäksi Hanson kirjoittaa: “Mitä sinä tunnet kohdatessasi kauneutta, myös sellaisena kuin se esiintyy arjen keskellä? Sydämesi saattaa avautua, mielesi kevenee, tunnet mielihyvää ja mielialasi kohoaa. Kauneuden kokeminen lievittää stressiä, valaa toivoa ja muistuttaa meitä siitä, että elämässä on paljon muutakin kuin jatkuvaa uurastamista. Kauneuden tunteen voi myös jakaa – oletko koskaan ihastellut auringonlaskua ystäväsi kanssa? Se lähentää sinua toisiin.” (s. 80–81).

Voisiko tämä kohta olla meille haaste tuleviksi viikoiksi ja voitaisiin käsitellä sitä seuraavalla kerralla, kun tavataan? [Satu]

– Voidaan yrittää. Tämä Hansonin käsitys kauneudesta vaikuttaa aika laajalta. Kyse ei siis ole pelkästään esteettisestä mielihyvästä, vaan myös onnistumisen kokemus voi hänelle olla kauneutta, jos oikein ymmärsin. [Sini]

– Kysymys kuuluu siis kaikessa yksinkertaisuudessaan (s. 80): “Mitä asioita sinä pidät kauniina?” Harjoitusta tarkennetaan Miten-osiossa (s. 81): “Avaudu kauneudelle joka päivä muutamaksi hetkeksi. Katsele avoimin silmin kaikkea ympärilläsi olevaa, erityisesti tavallisia asioita, jotka yleensä jätämme huomiotta, kuten taivasta, kodinkoneita, ruohoa, autoja, rikkaruohoja, tuttuja näkymiä, kirjahyllyjä ja jalkakäytäviä. Kokeile samaa arkisiin ääniin, tuoksuihin, makuihin ja tuntemuksiin. Etsi myös mukavia muistoja, tunteita ja ajatuksia.

Etsi kauneutta kuin lapsi, joka kerää simpukoita yltäkylläisellä merenrannalla. Ole avoin asioille, jotka eivät kuulu tavanomaiseen käsitykseen kivasta ja kauniista. Anna itsesi yllättyä. Löydä kauneutta odottamattomista paikoista.

Kun löydät kauneutta, tunne se. Avaudu kasvavalle tunteelle rajattomasta kauneudesta, jota on ylä- ja alapuolellasi ja joka suunnassa kuin kelluisit ruusun terälehtien meressä. ” Lisäksi Hanson muistuttaa, että kauneutta voi huomata myös sekä toisissa ihmisissä että itsessään. Lisäksi hän kehottaa: “Tee kauneutta käsilläsi, sanoillasi ja teoillasi.” (s. 81) [Satu]

– Varmasti täältä Suomen syksyisestä säästä löytyy paljon kauneutta. Mieluummin olisin kuitenkin siellä Balilla sitä etsimässä sun kanssa. Hauska nähdä millaisiin löytöihin päädytään. Palataan ensi kuussa aiheeseen! Lämpöä ja luovuutta sinne! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Helsinki Biennaalissa 2025

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun päivänä

–Hei, Satu! Katselinkin tuolta kauempaa, että tutun näköinen hahmo! Mistä sä olet tulossa, ja mitä sun syyskuuhun kuuluu? [Sini]

– Moikka, Sini! Oi, mikä iloinen yllätys törmätä näin kadulla! Piipahdin just kiireisesti HAMissa katsomassa Helsinki Biennaalin teoksia, jotka tänä vuonna kietoutuvat Suoja-teemaan. Kiire on harmillisesti pilkuttanut syyskuun päiviä, mutta sä taisit ehtiä Vallisaareen asti? [Satu]

*

*

– Joo, ehdin käydä Vallisaaressa, mutta juuri tuo HAMin osuus on multa näkemättä. Kiinnostaisi kuulla sun ajatuksia vähän lisää. Onko sulla hetki aikaa rupatella Biennaalista? [Sini]

– On! Ja mä haluaisin kuulla sun kokemuksista Vallisaaressa! Mennäänkö vaikka tuonne penkille istumaan, kun tämä yllättävä syyskuun loppupuolen lämpökin hellii näin? [Satu]

– Tässä onkin hyvä paikka syysauringossa. Mulla on Vallisaaresta myös muutamia kuvia, jos haluut nähdä. [Sini]

– Joo, ehdottomasti! Löytyikö sulle sieltä jotain suosikkia? [Satu]

– Useampikin. Sisätiloja oli taas käytetty hienosti, kuten edellisinäkin vuosina. Voin kuvitella miten erilaiselta tämäkin filippiiniläisen Geraldine Javierin installaatio Todistaja (2025) näyttäisi valkoisessa galleriatilassa. Teoksessa on käytetty muun muassa ompelua ja kasvipainantaa. Siinä kasvien lehtien ja kukkien omat väripigmentit painetaan kasveista kankaalle esimerkiksi höyryttämällä. Teos oli todella kevyt ja liikkui hienosti ilmavirrassa. Häneltä oli esillä toinen teos Esplanadin puistossa, mutta sitä en ole nähnyt. Kävitkö sä siellä?  [Sini]

*

*

– Joo, kävin Espalla. Siellä Geraldine Javierilta oli teos nimeltä Maa, vesi, ilma, tuli, tyhjyys (2024), yhteisöllisesti toteutettu installaatio. Siinä oli talismaaneja, kasveja ja kierrätysmateriaaleja. Siitä sanotaan Biennaalin sivuilla näin: “Talismaanit toteutettiin taidepajoissa helsinkiläisten alakoululaisten ja muiden kaupunkilaisten kanssa. Rautalangasta taivutettiin luontoa sekä suomalaista ja filippiiniläistä kulttuuria kuvaavia symboleita, jotka käärittiin kankaisiin. Kankaat ja kierrätetyt metallipurkit, joihin on istutettu paikallisten kasvien taimia, saavat teoksessa uuden elämän. Installaatio kuvastaa ajan kulkua, kun ruoste värjää kankaita ja kasvit rönsyävät rakenteita pitkin.” Sitä ei tullut kuvattua vaan nämä Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin Ötökkäryijyt. [Satu]

*

– Näyttää hienolta! Näkyikö ötökkäryijyissä ötököitä?[Sini]

– En onnistunut bongaamaan ainuttakaan varsinaista ötökkää, mutta ympärillä parveilevat ihmiset tarjosivat puolestaan monta kutkuttavaa tarkkailuhetkeä. Millaisia luontoelämyksiä sulla oli Vallisaaressa? [Satu]

– Vallisaari itsessään oli taas elämys, ja vierailupäivänä oli kaunis ilma. Moneen teokseen sekoittui luonnon tuoksut ja äänimaisema, kuten heinäsirkkojen siritys ja laineiden liplatus. Rannassa kuvasin myös nämä Sara Bjarlandin rantaan ajautuneet surulliset delfiinihahmot. Teoksessa on monta osaa, ja se sopi hienosti näille rantakallioille. Tämä on yksi suosikkipaikkani Vallisaaressa. [Sini]

*

– Oi, delfiinit! Niiden tiimoilta on tullut paljon pohdittua ihmisen ja eläimen suhdetta ja sen rajoja erityisesti niissä maissa, joissa varsinkin turisteille järjestetään retkiä delfiinien luokse. Myös merikilpikonnat sekä niiden ja ihmisen suhde on ollut paljon mielessä jo pidempään.  [Satu]

– Siitä tulikin mieleen tämä Vallisaaressa ja Espalla esillä ollut irlantilaistaiteilija ja aktivisti Katie Holten. Hänen tavoitteenaan on muuttaa tapaamme ajatella erityisesti ihmisen ja kasvien välisiä suhteita. Teoskokonaisuuteen Opettelua paremmiksi rakastajiksi (Metsäaakkoset), 2025, taiteilija on piirtänyt metsäaakkoset Vallisaaressa kasvavista kasveista. Nämä aakkoset on muutettu fonteiksi, jotka saa ladattua biennaalin sivuilta. Keltainen palokalustovarasto oli muutettu Metsäkouluksi, jossa oli esillä Metsäaakkosten lisäksi koulun opaskirjanen. Myös Metsäkoulu-oppaaseen voi tutustua tästä samasta linkistä. Lisäksi teokseen liittyi yleisölle tarjottavat ohjatut metsäkävelyt. Niihin en harmi kyllä osannut hakeutua mukaan. Mitä muita teoksia sulle jäi mieleen biennaalista? [Sini]

*

– Kiitos Metsäkoulu-vinkistä! Tuosta oppaasta löytyy hyviä vinkkejä, joita aion soveltaa myöhemmin eräässä mulle rakkaassa metsässä.

Olin tosiaan vielä HAMissa perehtymässä siellä oleviin Biennaali-teoksiin. Mukaan mahtui monenlaista, mutta erityisesti yksi teos oli todella koskettava. Mulle tulee vieläkin kylmiä väreitä, kun ajattelen sitä (pun not inteded 🙂). Kyse on Jenni Laitin ja Carl-Johan Utsin videoteoksesta Isoäitimme kyyneleet (2023). En aina välttämättä ole videoteosten suurin ystävä, kun liikkuvaa kuvaa ajassamme tuntuu välillä olevan vähän liikaa, mutta tämä teos kyllä veti melkein jalat alta! Tiedän jo nyt, että tulen palaamaan sen äärelle mielessäni vielä monta kertaa. Koska olen nyt vasta prosessoimassa sitä ja kaikkia siihen liittyvää, haluaisin lainata sanoja Biennaalin sivuilta löytyvästä teoskuvauksesta:

“HAMin eteläisessä kaarihallissa esitettävä, yksikanavainen videoteos Isoäitimme kyyneleet on runollinen kuvaus ihmisen suhteesta maailmaan, jonka koko olemassaolo on uhattuna. Saamelainen elämäntapa perustuu talveen ja kylmyyteen. Pakkanen ja arktisten alueiden kahdeksan vuodenaikaa ovat elinehtoja perinteisille saamelaisille tavoille elää. Ilmaston lämpenemisen myötä pysyvästi muuttuvat vuodenajat tarkoittavat elämän raamien supistumista niin ihmisten muodostamille kansoille ja yhteisöille kuin muunlajisille eläimille, joiden maailmat ovat jäsentyneet arktisten olosuhteiden mukaisiksi.

Teoksen taustalla vaikuttaa ymmärrys siitä, kuinka kehojemme ja ympäristömme välillä on katkaisematon yhteys: se, mitä tapahtuu ympäristöllemme, koskettaa vääjäämättä myös meitä. Maan ja ympäristön trauma on myös sitä asuttavan ihmisen traumaa, sillä ihminen on ympäristöstään riippuvainen. Teos on kehotus hidastaa vauhtia, jotta luonnolla olisi aikaa parantua.” [Satu]

– Nyt kyllä harmittaa, että tuo teos jäi näkemättä. Toivottavasti siihen tulee kuitenkin uusi tilaisuus joskus. [Sini]

*

– Toivottavasti! Suosittelen sitä ehdottomasti! Teos niin kaunis, lyyrinen ja meditatiivinen pyörivine porotokkineen. Samalla melankolinen ja traaginen. Sen kuvakieli on niin esteettistä, verbaalinen kerronta koskettavaa, ja musiikki vahvistaa kokemusta. Ehdin kirjoittaa muistiin muutamia omia ajatuksiani katselun aikana, samoin kuin teoksessa esitettyjä lausumia ja kysymyksiä, jotka jäivät kaikumaan mieleeni. Esimerkiksi: “Sulavat jäätiköt ovat isoäitimme kyyneliä” ja “Mitä sinä tekisit, jos maailma loppuisi?”  [Satu]

– Vallisaaressa esillä ollut Ana Teresa Barbozan installaatio Toisiinsa punoutuvat tarinat (2025) tuo myös esille ympäristön merkitystä kulttuurille. Teoksessa on yhdistetty koivun tuohta ja Amazonin sademetsässä kasvavan yanchama-puun kuorta. Se on toteutettu yhteistyössä Puerto Maldonadosta kotoisin olevien Mariche-suvun käsityöläisten kanssa: “Kasvien ja ihmisten historiat ovat yhteen kietoutuneita kertomuksia, joissa kummallakin on vastavuoroinen rooli toisen kehityskaaren muovaajana ja matkatoverina. Kehittyipä kulttuurimme sitten suomalaisessa koivumetsässä tai Amazonin sademetsässä, on elämämme mahdollistajana aina ympäristömme meille tarjoamat voimavarat.”. [Sini]

*

– Oi, kuulostaa kiehtovalta! Niin kuin tiedät, puiden lumovoima on aina vetänyt mua puoleensa. Kohta pääsenkin taas sukeltamaan niiden syleilyyn sademetsien uumenissa. Tehtäisiinkö ensi kuussa etänä jotain niihinkin liittyen? [Satu]

– No mutta, sehän kuulostaa hyvältä. Oli kiva törmätä ja kohdataan lokakuussa taas etänä hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Jee, niin tehdään! Auringonsäteitä arkeen ja palaamisiin lokakuussa! [Satu]

© Tarusola

Please follow and like us:

Taiteiden yössä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun päivänä

– Moi, Sini! Onpa kiva päästä sun kanssa sukeltamaan Taiteiden yöhön. Helsinki on nyt pullollaan erilaisia kiinnostavia tapahtumia. [Satu]

– Hei, Satu! Kiva, kun pyysit mukaan. Tapahtumia oli tosiaan paljon tarjolla ja tuntuu, ettei kaikkea tarjontaa ehtinyt edes käymään läpi. Onneksi meillä on nyt muutama ohjelmanumero, jotka on ajallisesti mahdollista yhdistää. [Sini]

– Täällä Kaapelitehtaallakin on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Piipahdetaanko tuolla houkuttelevan näköisessä näyttelyssä ennen kuin mennään Tanssin taloon? [Satu]

– Joo, täällä onkin tosiaan esillä Bela-biennaali. Koko Merikaapelihalli täynnä taidetta. Biennaali yhdistää eurooppalaista ja latinalaisamerikkalaista nykytaidetta. Harmi, että meidän varaama tanssielokuvanäytös alkaa pian. Täytyykin palata uudelleen paremmalla ajalla. Onneksi tämä näyttely jatkuu vielä 30.8. saakka. [Sini]

– Joo, ehdottomasti täytyy palata! Nyt on tosiaan mentävä, kun Sydney Dance Companyn Dance Locale ja Impermanence / Disintegration sekä osat Bang on a Can All-Stars -nykymusiikkiyhtyeen CAN DANCE -lyhytelokuvakokoelmasta ovat alkamaisillaan. Millaisia odotuksia sulla on niistä? [Satu]

– Olen kyllä käynyt katsomassa nykytanssiteoksia, mutta tanssielokuvat on mulle vieraampi genre. Kiinnostavaa nähdä, miten elokuvan keinoja on käytetty. Entä onko sulla odotuksia näytöksen suhteen? [Sini]

– Toivon näkeväni inspiroivaa liikekieltä upeissa australialaisissa maisemissa. Ainakin tämä The making of –video on tosi lupaava. Ja itse asiassa nämä kaikki lyhytelokuvat, Riverlands, Parklands, Wagga wagga, Harbour ja Coast, löytyvät YouTubesta, mutta haluan kyllä nähdä ne täällä isossa teatterissa. [Satu]

– Hyvä, kun huomasit! Itse en tajunnutkaan, että teokset voi katsoa myös sieltä. Isolla valkokankaalla varmasti kuitenkin vaikuttavampaa. Mutta, mennäänkö sisälle? Taidetaan olla jo viimeiset näytösvieraat. Hyvin on ihmiset löytäneet tapahtuman, koska suuri sali on melkein täynnä. [Sini]

– Olipa se jännä kokemus! Mitä ajatuksia noi tanssielokuvat herätti sussa? [Satu]

– Hienoja tanssiteoksia ja upeat tanssijat! Jäin miettimään monessa kohtaa elokuvan rajauksia ja leikkauksia. Kamera kohdisti katsetta välillä todella tarkasti yksityiskohtiin. Joskus taas tanssijan liike tapahtui osittain kuvan ulkopuolella. Tosiaan aika erilainen kokemus, kuin tanssiteoksen katsominen paikan päällä. Mitä sulle jäi erityisesti mieleen? [Sini]

– Mulle tuli mieleen sitaatti Jon Kabat-Zinnin kirjasta Olet jo perillä. Tietoisen läsnäolon taito (s. 57): “Martha Graham, joka puhui tanssitaiteesta, ilmaisi asian seuraavasti:  ‘Liikkeessä on tärkeää vain ja ainoastaan tämä hetki. Tee tästä hetkestä elävä, elämisen arvoinen. Älä anna sen lipua ohitsesi huomaamatta, hyödyntämättä sitä.’  Täytyy vielä päästä alkulähteen äärelle tarkistamaan sitaatti, mutta jo toi sekundaarilähde antoi paljon ajateltavaa kyseisten tanssijoiden liikettä seuratessa. Mut kylläpä aika kiitää! Meidän täytyy lähteä jo kohti keskustaa, että ehditään ajoissa Senaatintorille! [Satu]

– Joo, siellä tosiaan alkaa kahdeksalta akrobaattinen teatteriteos Pedaleando Hacia El Cielo, eli Polkien taivaaseen. Teoksen esittää kansainvälinen ryhmä Theater Tol, jossa on ammattilaisia monilta taiteen aloilta. Mutta jos mitenkään ehditään, niin jossain matkalla voisi pitää pienen juomatauon, vai mitä? [Sini]

– Hei, kato tätä Helsingin yliopiston Tiedekulman tapahtumakuvausta: “Klo 18–20 Drink & Draw. Tule mukaan piirtämään ja nauttimaan piirtämisen lomassa virvokkeita, mocktaileja, viiniä tai olutta, joita voit ostaa Tiedekulma Cafesta. Taiteen musiikiksi kääntää elektronista musiikkia soittava bändi Kolmiotaajuus”. Piipahdetaanko tuolla? [Satu]

– No, käydään katsomassa, onhan meillä tässä vielä vartti aikaa. Onko tämä Tiedekulma sulle tuttu paikka? [Sini]

– Erinäisistä verkossa järjestetyistä tapahtumista hyvinkin tuttu, mutta tämä rakennus vähemmän. Oliko niin, että sä olet perehtynyt tähän arkkitehtuuriin tarkemminkin? [Satu]

– En oikeastaan ole muuten, mutta näitä tiloja, hienoa puista portaikkoa, kattoikkunoita ja avaraa tilaa olen käynyt usein ohi kulkiessa ihailemassa. Täällä leijailee ihana puun tuoksu. JKMM Arkkitehtien suunnittelema tila oli myös Arkkitehtuurin Finlandia -ehdokkaana vuonna 2018. Palkinnon voitti silloin kuitenkin Uusi lastensairaala.  [Sini]

– Ja täällä alhaalla oleva tila kutsuu viettämään aikaa, kuten sanataiteilemaan näillä magneeteilla. Vaan kylläpä aika rientää! Meidän täytynee jatkaa pian matkaa, jotta ehditään sirkuksen pyörteisiin. Millaisen vaikutelman sait Drink&Draw -tapahtumasta? [Satu]

– Paljon innokkaita piirtäjiä ja maalareita. Näyttää olevan suosittu. Ehkä paremmalla ajalla olisin liittynyt joukkoon. Mutta tässä kulman takana Senaatintorilla on tosiaan meidän seuraava etappi. Täälläpä on porukkaa. Mistäköhän näkisi parhaiten? [Sini]

– Mä taidan sukeltaa suoraan tuonne tapahtumien ytimeen, jotta pääsen ottamaan kuvia läheltä. Tulee ihan Balin monet tapahtumat, kuten seremoniat, mieleen, kun pääsin kuvaamaan niitä ja osallistujia ihan lähietäisyydeltä. [Satu]

– No niin! Olipa hieno kokonaisuus, joka kasvoi komeasti loppua kohden. Miten sun kuvaus onnistui? Ehditkö nauttia esityksestä? [Sini]

– Todella upea ja monitasoinen esitys – sekä konkreettisesti että abstraktisti! Kuvaus onnistui yli odotusten, ja kameran linssin läpi tuli bongattua monta yksityiskohtaa, jotka tulee käyttöön useaan eri kontekstiin. Tästä esityksestä jäi todella toiveikas ja hyvä mieli. [Satu]

*

*

– Olipa oikein antoisa taiteiden yö! Kiitos paljon hyvästä seurasta, Satu! [Sini]

– Kiitos, samoin! Ehdittiin kokea tosi paljon kaikkea kivaa! Ja mennäänkö seuraavaksi yhdessä sinne Biennaaliin? [Satu]

– Joo, yritetään ehtiä! Helsinki Biennaali on vielä 21.9. asti auki, joten nähdään pian uudestaan! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Tarusolaa juhlistamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun päivänä

– Moikka, Sini! Mikä upea päivä tavata! Sininen taivas ja auringon hymyily sopii täydellisesti tähän hienoon juhlapäivään. [Satu]

– Hei, Satu! Juhlaan on tosiaan aihetta, ja kyllä tää kesäinen sää kruunaa kaiken! Kiva, että päästiin näin Tarusolan merkkipäivän kunniaksi taas yhdessä liikkeelle. Kesä kun on niin kiireistä aikaa. Tässä, tein myös kortin 10-vuotiaalle yhdistykselle. [Sini]

– Oo, onpa hieno! Onnea Tarusolalle! Kymmeneen vuoteen onkin mahtunut monta upeaa hetkeä, joita on ihana juhlistaa tänään. Ja mikäpä olisi parempi tapa tehdä se kuin viettää juhlahetki kulttuurin parissa.  [Satu]

– Aivan! Ateneumin näyttelyssä on esillä 1800-luvun Rajojen rikkojat. Naistaiteilijat, jotka joutuivat sukupuolensa takia taistelemaan yhteiskunnan normeja ja odotuksia vastaan tehdäkseen taidetta. [Sini]

– Ennen kuin astutaan näyttelyyn, vietetäänkö hetki virvokkeiden äärellä ja muistellaan muutamia kohokohtia matkan varrelta? [Satu]

– Joo, täältä Atskin viileästä kahvilasta saa varmaan helpotusta helteen herättämään janoon. Mitä kaikkea sulle on jäänyt mieleen Tarusolan vuosien varrelta? [Sini]

– Monia, monia kivoja juttuja! Päällimmäisenä on varmaankin Mainio matkatoimisto -kirjan tekoprosessi ja siihen liittyvät kaikki mukavat jutut, joita ollaan päästy tekemään yhdessä. Entäpä sulla?  [Satu]

– Kirjan lisäksi mieleen tulee monet muut luovat irtiotot, kuten meidän Luotaamaton alue -taideprojektin Kääntyvä maisema. [Sini]

– Toden totta! Se oli kyllä todella virkistävä ja antoisa kokemus. Vieläkin tunnen sen merituulen iholla, kun muistelen rantakallioilla kirjoituspuuhissa viettämääni aikaa. Entäpä Kiehtova kielimaisemani -kilpailu!  Muistatko miten hienoja kilpailutöitä saatiinkaan koululaisilta? Ja kuinka me käytiin luotaamassa omia kielimaisemiamme muun muassa Fredalla? [Satu]

– Kyllä, ja ne koululaisten hienot työt saatiinkin esille Pasilan kirjaston näyttelyyn. Tietysti myös erilaiset luovuutta ruokkivat materiaalit, kuten luovuuskortit, kirjoitusoppaat ja valokuvaushaasteet, sekä niiden testaus on ollut mukavaa. Niistä on puhuttu paljon blogissakin. [Sini]

– Jep. Tämä Kielikuvakohtaamisia on ollut aikamoinen luovuuden leikkikenttä. On ollut niin kiva päästä testailemaan sun kanssa kaikkea – ja myös saada vuosien varrella monia kiinnostavia ihmisiä meidän vieraiksemme! Ja me ollaan saatu vierailla monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Mitä suosikkipaikkoja sulla tulee mieleen? [Satu]

– Museovierailuja ollaan ainakin tehty paljon, ja Helsinki Biennaali Vallisaaressa on myös aina elämys. Siitä tulikin mieleen, oletko jo käynyt tämän kesän biennaalissa? [Sini]

– En ole ehtinyt, ainakaan vielä. Se taitaa olla syyskuun loppupuolelle asti. Yritetäänkö ehtiä sinne vielä yhdessä? [Satu]

– Joo, ehdottomasti mennään! Mutta olisko nyt kehot tarpeeksi ravittuja, jotta voidaan siirtyä kohti näyttelysaleja? [Sini]

– On! Ja on kyllä kiva muistella Tarusolan taivalta! Täällä ensimmäisessä näyttelyhuoneessa onkin kiinnostavasti taustoitettu tätä näyttelyä. Monien näyttelyn taiteilijoiden ja meidän vaiheista löytyy hauskasti yhteinen nimittäjä: Saksa ja erityisesti Berliini. [Satu]

*

– Hih, aivan kuten meidänkin ystävyyden ja yhteistyön alusta! Hienoja muotokuvia! En voi ymmärtää, miten näiden naisten älyä ja taitoja on voitu omana aikanaan kyseenalaistaa. Se kyllä tosiaan surettaa. Ihanaa, että näyttely nostaa esiin unohdettuja nimiä historiasta. [Sini]

*

– Aivan. Näyttely herättääkin kaksijakoisia tuntemuksia. Toisaalta on tosi hienoa päästä ihastelemaan näitä teoksia, mutta toisaalta välillä ihan nousee verenpaine näyttelytekstejä lukiessa. Ei voi kuin ihailla kyseisten taiteilijoiden sisukkuutta. Miten he ovat luoneet usein lähes mahdottoman tuntuisissa olosuhteissa ja vähättelyn kohteina. Timantit syntyvät tunnetusti paineessa, mutta olisihan moni näistä taiteilijoista voinut helpommallakin päästä – ja ainakin saada tunnustusta jo elinaikanaan. [Satu]

– Monia esteitä on tosiaan ollut läpäistävä, jotta taidetta oli edes mahdollisuus jotenkin opiskella, mutta silti nämä taiteilijat ovat käyneet hakemassa kulttuurivaikutteita ja oppia ulkomailta. Hienoa, että tänne teosten sekaan on lisätty myös lyhyitä tekstejä, jotka kertovat hieman enemmän taiteilijoista.  [Sini]

*

*

– Kuka on sun suosikki täällä? Entäpä mikä teos?  [Satu]

– Olen aina ollut vaikuttunut Fanny Churbergin rohkeista ja vahvoista siveltimenvedoista ja tavasta kuvata valoa. Täälläkin on monta hienoa maalausta häneltä. Mieleen jäi myös ensimmäisestä huoneesta Elisabeth Jerichau-Baumannin omakuva ja muitakin hänen teoksiaan. Tässä näyttelytekstissä kerrotaan hänen opiskelleen Saksassa, matkustelleen paljon, jopa yksin. Kiinnostava yksityiskohta on, että hän pääsi vierailemaan sulttaanin haaremiin Konstantinopoliin ja kävi jopa Egyptissä. Hän elätti perhettään taiteellaan vielä yhdeksän (!) lapsen äitinä, koska ansaitsi paremmin kuin puolisonsa. Aikamoinen supernainen! [Sini]

– Toden totta! Mä puolestani pysähdyin pitkäksi aikaa tämän Elisabeth Jerichau-Baumannin Merenneito-teoksen (1873) ääreen. Siinä on paljon sellaisia elementtejä, jotka saa mun mielikuvituksen laukkaamaan ja kehittelemään omaa tarinaansa. Sitä ja muita tarinoita olisi tosi kiva jatkaa sun kanssa jatkossakin. [Satu]

– Samoin! Kiitos taas juttuseurasta, inspiroivasta museokäynnistä ja synttärijuhlinnasta! Lähdetäänkö vielä ulos nauttimaan kesän lämmöstä? [Sini]

– Kiitos sulle! Kiitos kuluneista vuosista myös kaikille Tarusolan ystäville ja tukijoille!  [Satu]

– Kyllä, tästä on hyvä jatkaa! Palataan blogin pariin taas elokuussa. [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Kuvien ketjussa V

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Vuoden pisin päivä on taas ohitettu. Miten sun kesä on alkanut? Toukokuussa vuoropuhelu käytiin kuvilla. Jatketaanko samaa kesäisissä tunnelmissa? [Sini]

– Moi, Sini! Aika kiitää kesälläkin huimaa vauhtia! Kiitos kysymästä, olen yrittänyt nauttia valon määrästä ja luonnon vehreydestä päivittäin, vaikka tämä yllättävä viileys on tuntunut oudolta. Joo, jatketaan mieluusti kuvien ketjun parissa! Aloita sä tällä kertaa. [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

©Tarusola

Please follow and like us:

Kuvien ketjussa IV

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Toukokuun valo on taas intensiivisimmillään. Apropoo valo, vietetäänkö taas hetki valokuvien parissa meille hyvin tutuksi tulleen kuvien ketjun muodossa?  [Satu]

– Hei, Satu! Joo, nyt olisi sopiva aika tehdä vuoropuhelu kuvilla. Aloitatko sinä ja mä yritän sitten vastata?  [Sini]

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

©Tarusola

Please follow and like us:

Luovuutta luonnosta -kirjan äärellä II

Kahden ystävän etäkohtaaminen eräänä huhtikuun päivänä

– Moi, Sini! Tosi kiva nähdä näin etäisyyksien takaa! Mitä kuuluu? [Satu]

– Hei, Satu! Kiva nähdä sua siellä, kauniit maisemat taustalla! Kevät on mulla aina kiireistä aikaa, ja vauhti vaan kiihtyy toukokuuta kohti. Oletko itse ehtinyt jo nauttimaan uudesta ympäristöstä? [Sini]

– Kevät on todellakin intensiivistä aikaa. Täällä on kyllä ihan täysi kesä! Oikeastaan ainainen kesä. Vaikka on pitänyt tehdä paljon tekstitöitä, olen aina tilaisuuden tullen kirmannut retkeilemään sekä lähiluontoon että kauemmaskin. Luonto onkin taikasana monessa mielessä, kuten myös aiemmin käsittelemämme Luovuutta luonnosta -kirjan muodossa. Sen tehtävät pulpahdelleet esiin monta kertaa eri puolilla tätä upeaa saarta. Huvittaisiko sua jatkaa kirjan äärellä vielä? [Satu]

– Joo, jatketaan! Viimeksi kun kirjaa katseltiin, oli täällä aika talvista. Nytkään ei luonnon herääminen ole kovinkaan pitkällä ja pieniä räntäkuurojakin on nähty. Löysin kuitenkin jo yhden kukkivan puun, ehkä jokin koristekirsikka? Millaiset tehtävät on sua inspiroineet tällä kertaa? [Sini]

– Erityisesti kaikki puihin liittyvät! Voin kertoa niistä tarkemmin kohta enemmän. Viime kerrasta on jäänyt myös muutamia juttuja melkeinpä rutiineiksi tai ainakin osaksi arkea. Entäpä sulla? Oletko palannut aikaisemmin tekemiisi tehtäviin? Entä mitkä tehtävät puhuttelevat nyt, kun siellä ei toivottavasti enää ole lunta? [Satu]

– Kiinnostaa ehdottomasti kuulla sun puuinspiraatioista. Itsellä arki on rullannut sellaisella rytmillä, että aika vähän on tullut nautittua luonnosta. Nyt lähiympäristössä on valtaisat katutyöt, joiden yhteydessä myös ne varjoa ja vihreyttä tuovat puut on poistettu. Eräänlainen kevään merkki kai tämäkin on. Toisaalta katutyöt ovat muuttaneet äänimaisemaa, jota on kyllä tullut tarkasteltua. Valon lisääntyessä aamuyön ääniin on tullut uutena myös lintujen laulu. Kirjassa on tehtävä 352, jossa ympäristöä tarkastellaan juuri äänten kautta. Kirjan 351. tehtävässä taas kehotetaan tarkastelemaan ympäristön tuoksuja sekä laskemaan ja kirjaamaan niitä ylös. Tuoksuihinkin on tullut viimeaikoina kiinnitettyä huomiota ihan kotonakin, kun ikkunoita on pidetty enemmän auki. [Sini]

*

*

– Monet äänet ja tuoksut on todella inspiroivia! Täällä suurten kontrastien saarella ne on alati läsnä arjessa niin hyvässä kuin pahassa. Joskus koomisellakin tavalla: nenää hemmotteleva kukkaistuoksu saattaa hetkessä vaihtua viemärin löyhkään tai päinvastoin. Mä olen pyrkinyt kirjoittamisessa jo pitkään kuvailemaan ääniä ja tuoksuja, jotta tekstistä tulisi moniulotteisempi. Viime reissussa tuli saatua monia vaikutteita täältä, ja yksi kirjoittamistani teksteistä näki päivänvalon helmikuussa. Haluaisitko lukea sen? Uusia tuoksukokemuksia on tullut kerättyä lisää. Jopa uima-altaassa, kun olen rataa edetessäni nostanut pään vedestä ja sieraimiin on virrannut erisävyisiä tuoksuja läheisestä viidakosta. [Satu]

– Yllättävät tuoksut on vahvasti läsnä täälläkin. Läheinen maustetehdas tuoksuu milloin sinapille, kahville, pippurille tai jollekin muulle mausteelle. Myös se marraskuussa mainitsemani kostean mullan tuoksu on edelleen vahvasti läsnä. Ainoastaan se maatuvien lehtien aromi puuttuu elämyksestä. Ja siis ehdottomasti haluan lukea sun tekstin! [Sini]

– Kiva kuulla! Tässä se on. [Satu]

– Hauska teksti petollisista ystävistä, tuoksuista ja kokemuksista siellä tropiikissa. Tässähän alkaa itsellekin tulla kova matkakuume, kun kuulee kaikesta sun kokemasta ja näkemästä. Mainitsit puihin liittyvät, sua inspiroineet tehtävät. Haluaisitko kertoa lisää niistä? [Sini]

– Joo! Niitä onkin kirjassa paljon, vähän kuin noita suomalais-indonesialaisia ystäväsanoja! Tässä aluksi pari. Tehtävää 111 olen toteuttanut intuitiivisesti kai koko elämäni, mutta kiva, kun sen löytää myös painettuna kirjasta: “Eri puut kuulostavat erilaisilta. Tuuli suhisee lehvästöissä eri tavalla, ja runkoja koputtaessa kuuluu erilainen kumina. Keskity erilaisiin metsän ääniin. Kirjaa äänet ylös.” Ja 96: “Puut levittävät oksansa taivaalle, ja siten ne suojaavat maan pintaa kuolemasta auringon paahteeseen. Sen seurauksena metsän valaistus on kaunis: valo siivilöityy oksiston läpi luoden maahan värien tilkkutäkin. Japanin kielessä on oma sanansa valolle, joka kuulastaa oksien ja lehtien lävitse – komorebi. Katso ylöspäin ja ihaile oksiston haarautumista. Ota siitä valokuva.” Ihmeellinen valo on kiehtonut mua aina mutta täällä erityisesti. Eikä pelkästään metsässä. [Satu]

*

*

– Ah, niin ihana sana taiteessakin paljon kuvatulle valoilmiölle. Tietysti japanilaisessa kulttuurissa ilmiötä on arvostettu ja nimetty. Mitäköhän vastaavia sanoja suomessa on ilmiöille, jotka muualla vaativat useamman sanan selityksen? Tuleeko sulle mitään mieleen? Voisikohan hankikanto olla sellainen? [Sini]

– Se on hyvä esimerkki, kuten jotkut muutkin lumeen liittyvät sanat. Kliseisesti mulle tulee tässä mieleen sisu. Ja täällä törmäsin juuri Balin tunnelmaa hyvin kuvaavaan sanaan taksu, joka saamieni selitysten mukaan kuvaa lähinnä taianomaista henkisyyttä ja jonkinlaista korkeampaa luovuuttakin. Sellaista täällä on ilmassa paljon. Olen retkilläni oppinut myös paljon muuta Balin kulttuurista, ihmisistä ja luonnosta. Siksi tuo Luovuutta luonnosta -kirja on sopinut mulle niin hyvin täällä. Luonto on niin intensiivisesti läsnä joka ikisessä päivässäni ja melkeinpä hetkessäni täällä. On sykähdyttävää, kun esteettisten elämyksien eteen nähdään vaivaa muun muassa kukka-asetelmin, ja esimerkiksi liikennevaloissa liikkuvalta myyjältä voi ostaa pikkusummalla pussillisen taivaalliselta tuoksuvia cempaka-kukkia, joita käytetään esimerkiksi meditoidessa. Myös lootuksista olen oppinut paljon uutta, kuten punaisesta lootuksesta, joka on täällä erityisen arvostettu. Onkin ollut niin ihanaa, kun kirjan tehtävien kautta on voinut tarttua hetkeen jotenkin konkreettisemmin, saada enemmän irti kaikista kokemuksista ja tästä luontoon niin vahvasti liittyvästä taksusta. [Satu]

*

Taksu on mielenkiintoinen termi. Täytyy tutustua tarkemmin sen merkitykseen. Kiva, että pääsen sun kuvien ja kertomusten kautta kokemaan vähän Indonesian ja etenkin Balin kulttuuria. Ymmärtääkseni siellä juuri hindulaisuus vaikuttaa vahvasti kulttuuriin. Ja saispa nuo tuoksut mukaan blogiin! [Sini]

– Joo, balilainen hindulaisuus on olennainen osa jokapäiväistä elämää täällä. Siinä yhdistyy hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja saaren omien luonnonuskomusten piirteet. Mulla kirjan tehtävät on usein toimineet ikään kuin alkusysäyksinä jollekin muulle, josta on kehkeytynyt myöhemmin paljon enemmän kuin vain pieni tehtävä arjen keskellä. Olen myös innostunut tekemään kaikkea muuta luovaa sekä rentouttavana että piristävänä virkistyksenä, kuten uusiseelantilaisen taideterapeuttiystäväni Nikkin kanssa. [Satu]

– Kirjan tehtävissä on tosiaan hyviä mindfulness-harjoituksia. Varmasti se kiireestä ja suorittamisesta vapautuminen antaa tilaa luovuudelle. Myös taiteellinen työskentely vaatii ajoittain kurinalaisuutta, aikatauluttamista, suunnittelua ja pitkäjänteisyyttä. En tarkoita, etteikö tekemisen lomassa olisi joskus myös ihania flow-hetkiä, kun maalaus tuntuu syntyvän kuin itsestään. Työhuoneelta palaan usein kuitenkin useimmiten onnellisena. Välillä huomaan kyllä kaipaavani juuri sellaista tekemistä, jossa ei ole mukana ajatus siitä, että työt asetetaan esille ja kokonaisuudesta täytyy tulla yhtenäinen. Silloin saattaa syntyä maalauksia ja piirustuksia, jotka eivät koskaan päädy näyttelyyn, mutta voivat olla alku jollekin uudelle myöhemmin. Ymmärsinkö oikein, että teillä on ollut Nikkin kanssa yhteisiä maalaushetkiä? Haluaisitko kertoa tarkemmin niistä? [Sini]

– Joo, olen ikuisesti kiitollinen Nikkille siitä, että hän toi mulle viime reissulla vesivärit ja paperit eteeni ja muistutti, kuinka tärkeää ihan vapaa ja paineeton maalaaminen voi olla mun kaltaiselle harrastelijalle, jolla on ollut niin monen vuoden tauko. Siitä lähtien me ollaan maalattu usein yhdessä ja erikseen. Arvostan Nikkin kykyä katsoa mun tekemiä tuokiokuvia; hän näkee niissä aina jotain, mitä olen yrittänyt tavoitella joko alitajuisesti tai tiedostaen. Vähän kyllä ujostelen puhua sulle maalaamisesta, kun sä olet niin raudanluja ammattilainen ja mä vain tällainen sunnuntaimaalari… [Satu]

– Ihan turhaa ujostelua! Maalata voi niin monella tavalla, ja tavoitteitakin voi olla niin monia. Olen iloinen, että sä olet löytänyt maalaamisen uudelleen ja saat siitä iloa! Joskus opin paljon myös omilta oppilaitani, vaikka lähtökohtaisesti asetelman pitäisi olla toisin päin. Heitä ympäröivät kuvakulttuurit ja sitä myötä vaikutteet ovat aivan erilaisia kuin itselläni. [Sini]

– Kiitos kannustuksesta! Vuorovaikutuksessa upeaa on, että parhaimmassa tapauksessa kumpikin osapuoli tai kaikki osapuolet oppii, hyötyy ja saa positiivisia vaikutteita, kun merkityksiä rakennetaan yhdessä. [Satu]

– Kiva, että pääsin sun matkassa etäyhteydellä Balille ja tutkimaan taas Luovuutta luonnosta -kirjaa. Varmasti ympäristön aistiminen tietoisemmin jatkuu tästä eteenpäinkin, ja kunhan puihin saadaan lehdet, niin pääsee ihailemaan taas komorebin kauneutta. [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Didrichsenin taidemuseossa

Didrichsenin taidemuseossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun päivänä

–  Hei, Satu! Mitä sun maaliskuuhun on kuulunut? Kiva nähdä vaihteeksi täällä Kuusisaaressa. Onpas täällä porukkaa näin arkiaamunakin. [Sini]

– Moikka, Sini! Kiitos kysymästä, olen niin iloinnut päivien pitenemisestä, vaikka välillä aurinko onkin piiloutunut pilvi- ja sumuverhon taakse. Didrichsenin taidemuseo ja Reidar Särestöniemen näyttely on ollut jo pitkään suosittu vierailukohde. Pujahdetaanko sisälle ennen jonon muodostumista? [Satu]

*

– Joo! Millainen suhde sulla on Reidar Särestöniemen taiteeseen? Itse en ole nähnyt koskaan laajempaa näyttelyä vaan enemmänkin yksittäisiä teoksia. En ole koskaan ollut suuri fani, mutta kasvaneen kiinnostuksen sekä etenkin uudenlaisten tulkintojen ja vaihtoehtoisten tarinoiden esiin nostaminen on kieltämättä herättänyt omankin uteliaisuuden. [Sini]

– Mulla on ollut ihan samansuuntaisia ajatuksia. Ennen olin myös vähän varautunut, kun hän oli niin paljon esillä julkisuudessa. Joskus tuli sellainen tunne, että henkilö enemmän kuin teokset. Siksi nyt onkin tosi mielenkiintoista päästä tutustumaan näin suureen määrään hänen maalauksiaan ihan yhden näyttelyn puitteissa. Ja sukeltamaan näihin väreihin, jotka saa mun koloristisydämen sykähtämään. Aloitetaanko tästä huoneesta, jossa on aistittavissa keväinen henkäys? [Satu]

– Mulle myös uppoaa nämä värikkäät teokset enemmän kuin huurteiset, paksulla valkoisella maalatut koivunrungot. Varsinkin tässä Yhdessä yössä pohjatuuli puhalsi jängän kukkia täyteen -teoksessa yhdistyy hienosti kylmät ja lämpimät sävyt. Löytyykö sulle suosikkia tästä huoneesta? [Sini]

– Löytyy! Tämä Kevät on irti, näen villiä ja vihreää (1963) puhuttelee mua kovasti. Siinä yhdistyy monta mua liikuttavaa asiaa, kuten värimaailma ja teoksen nimi, johon tulee näin kieli-ihmisenä aina kiinnitettyä erityisesti huomiota. Ja varsinkin tämän kummallisen talven jälkeen tietysti itse aihe, kevät! Tässä näyttelytekstissä kirjoitetaan Särestöniemen olleen “vuodenajoille herkkä”. Pystyn samaistumaan siihen todella hyvin. [Satu]

– Kyllä, muistelen lukeneeni vastikään jostain Särestöniemi-aiheisesta teoksesta, että etenkin keväinen jäidenlähtö Ounasjoesta oli Särestöniemelle merkittämä hetki. Siirrytäänkö seuraavaan huoneeseen? [Sini]

– Nuo Särestöniemi-kirjat onkin tosi kiinnostavia myös! Ne avaavat myös näkökulmia tähän näyttelyyn. Täällä huoneessa onkin näitä kiehtovia eläinhahmoja. Erityisesti tämä Hyvää huomenta rakkaani (1972) on mun mielestä monella tavalla vaikuttava. [Satu]

– Niin on, ja tosiaan nyt kun näkee teokset lähempää, avautuu taiteilijan kokeellinen materiaalin käyttö ihan toisella tavalla. Karhujen lähellä toisiaan syleilevät ilvekset, jotka esiintyvät monessa tämän huoneen teoksista. Reidar Särestöniemen kerrotaan olleen vaikuttunut Marc Chagallin teoksista. Myös niissä on toistuvana aiheena toisiaan syleilevät hahmot. Seinäteksteissä kerrotaan Särestöniemen suhteesta eläimiin. Ne ovat taiteilijan alter egoja. Teoksen Pakolaisten kohtaaminen (1969) Särestöniemi on kertonut esittävän rakkautta sellaisena kuin hän sen kokee. Teostiedoissa vieressä lukee näin: “Oranssipartainen Reidar-ilves tervehtii lajitoveria. Ilveksen uhanalaisuus on rinnastus lailla kiellettyyn homoseksuaalisuuteen”. [Sini]

*

*

– Tätä käsitellään myös Noora Vaaralan Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi -kirjassa (Gummerus, 2025). En ole ehtinyt kirjassa vielä kovin pitkälle, mutta se vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Sen esittelyssä kuvataan Särestöniemeä “värikkäänä hahmona” ja kirjoitetaan myös näin: “Värikkäitä olivat myös hänen teoksensa, joita yleisö rakasti mutta taidepiirit hylkivät.” Mitä muuten luulet, millainen taidepiirien suhtautuminen Särestöniemen teoksiin olisi ollut, jos ne olisivat syntyneet nykypäivänä? [Satu]

*

– Mullakin on kyseinen kirja kesken. Siinä tuodaan kiinnostavasti esiin näkökulmia Särestöniemen julkisuuskuvaan ja henkilökohtaiseen elämään. Vaikka mediahuomio on ollut apua teosten myynnissä, välittyy kirjan esimerkkien kautta kyllä myös todella raadollinen kuva julkisuuden kirouksista. Tässäkin nousee monessa suhteessa esiin tarve lokeroida ja määrittää. Kirjan kautta saa kuvan, ettei taidepiirien ongelmana ollut aluksi niinkään teosten laatu vaan enemmänkin taiteilijan nöyristelemätön ja muiden odotuksiin mukautumaton persoona ja kaupallinen menestys. Toki teoksetkin olivat ajan taiteeseen nähden vaikeasti määriteltäviä. En voi sanoa tuntevani sen ajan taide-elämää kovinkaan hyvin mutta uskoisin, että nykyään taiteellinen ilmaisu on vapaampaa. Myös itsensä markkinointi on tavallisempaa. Mulla on myös kesken Rosa Liksomin Reitari (2002). Onko se sulle tuttu? [Sini]

– Joo, luin Reitarin heti sen ilmestymisvuonna varsinkin Liksomin varhaistuotannon suurena fanina ja nyt Särestöniemen merkkivuoden kunniaksi palasin siihen. Vaikka en olekaan kovin innoissani todellisten ihmisten elämistä tehdystä fiktiosta, mutta Reitari on joka tapauksessa nautittavaa luettavaa ja avaa näkymiä Särestöniemen vaiheisiin Liksomin loistavan kirjoitustyylin ansiosta. Siinä on paljon siteeraamisen arvoisia kohtia, mutta erityisesti tämä Särestöniemen opiskeluaikoinaan sanomaksi kirjoitettu jäi mieleen: “Molen sitä mieltä, että yksi kuva sannoo enemän ku monta tuhatta sannaa. Arvo taas, että runnous on tärkeätä. Onhan se, mutta silti kuva on ensimäinen ja kaikki, sitte tullee vasta sanat. Jo mie jaksan Arvon kanssa jaaritella. Yökauet. Mutta periksi mie en anna. Eikä Arvokaan.

Mie piirrän ja maalaan. Se on minun himo. Ja opin koko ajan lissää tekniikkaa. Minusta kasuaa vähitellen maalari.” Särestöniemestä ja hänen taiteestaan on tosiaan tehty paljon muitakin kirjoja vuosien varrella, täällä Didrichsenin taidemuseossakin aiemmin olleen näyttelyn pohjalta. Oletko perehtynyt niihin?  [Satu]

– Kuten Särestöniemen taide, on myös häntä koskeva kirjallisuus mennyt tähän asti jotenkin ohi, satunnaisia maalauksia lukuun ottamatta.  [Sini]

– Huomasitko muuten tämän mainoksen museon podcast-sarjasta?  Sen uusin jakso on nimeltään The Last Wolf – The life and art of Reidar Särestöniemi. [Satu]

– Joo, huomasin taidemuseon sivuilla mutta en ole vielä ehtinyt tutustua tarkemmin. Ehkä näiden kirjojen jälkeen. [Sini]

– Mikä on sun kokonaisvaikutelma tästä näyttelystä? [Satu]

*

*

– Olen ehdottomasti iloinen, että tultiin katsomaan näyttely. Mielikuva taiteilijan persoonasta ja teoksista on laajentunut myös kirjojen kautta. Myös teosten kokeileva materiaalisuus välittyy paremmin näin läheltä. Särestöniemi tosiaan sekoitteli maalauksiinsa aineksia aika villisti, ja on siksi saattanut aiheuttaa konservaattoreille harmaita hiuksia. Luin jostain, että tämä aiheutti haasteita myös taiteen väärentäjille, mutta ei ehkä tarpeeksi, sillä Särestöniemen teoksia on väärennetty paljon. Luitko muuten Hesarista, että tästäkin näyttelystä poistettiin yksi teos, jota epäillään väärennetyksi? [Sini]

– Luin. Harmillista, mutta se ei vähennä näyttelyn arvoa mun mielestä, vaan kokonaisuus on silti hieno kokemus. Nyt kun tuli päästyä näiden maalaustenkin ansiosta sukeltamaan luontoaiheisiin, voitaisiinko ensi kuussa palata vielä sen viime marraskuussa puheena olleen Luovuutta luonnosta -kirjan äärelle? [Satu]

– Joo, palataan vaan. Nähdään varmaan taas etänä, vähän erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Kiva! Näkemisiin valoisissa tunnelmissa! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Kirjojen äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Vuosi on nytkähtänyt taas liikkeelle huiman nopeasti. Mitä kaikkea sun helmikuuhun on mahtunut? [Satu]

– Hei, Satu! Helmikuu on piristänyt monella tapaa. Tuntuu, että lisääntyvä valon määrä, pienet pakkaset ja hiihtoloma teki hyvää. Miten sun helmikuu, onko vuoden alun kiire jo helpottanut? [Sini]

– Auringonpaisteesta saa kyllä niin paljon voimaa, vaikka viime aikoina sumu tuntuu nielaisseen koko auringon! Nyt on onneksi ollut ihan vähän rauhallisempaa kalenterissa. Viimeksi me puhuttiin Helmet-haasteista, mutta olin niin pahassa deadlinesumassa, ettei ollut tarpeeksi aikaa kertoa kaikista kiinnostavista kirjoista. Jatketaanko vielä kirjojen parissa ja perehdytään näyttelyihin ensi kuussa?  [Satu]

– Joo, jatketaan vaan! Mulla on pari kirjaa, jotka jäi viime vuodelta mieleen, mutta sulla on varmaan enemmänkin lukuvinkkejä. [Sini]

– Olisi tosi kiva kuulla sun lukukokemuksista! Mitkä niistä oli kaikkein antoisimpia? [Satu]

– Ainakin nämä kaksi kirjaa jäi vahvasti mieleen. Bernadine Evariston teos Tyttö, nainen, toinen (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2022) on ilmestynyt jo 2019 englanniksi ja saanut silloin Booker-palkinnon, mutta mun tutkaan kirja päätyi vasta viime kesänä.  Meillähän on ollut joskus puhetta siitä, miten paljon kirjoitetun tekstin ja etenkin fyysisen kirjan visuaalisesta puolesta katoaa äänikirjoissa. Tässä kirjassa merkitys todella korostuu. Kirja on kirjoitettu runomuotoon lähes ilman pisteitä ja isoja alkukirjaimia. Kirjailija itse kuvaa tyyliään Fusion Fictioniksi. Kuuntelin kirjaa aluksi, mutta ystävän vinkistä palasin lukemaan kirjaa. Kirjassa on kaksitoista päähenkilöä, ja tarinoissa liikutaan monessa eri ajassa. Henkilöiden elämät limittyvät osittain, ja se antaa erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin ja teemoihin. Kirjan päähenkilöistä yksitoista on naisia ja yksi ei-binäärinen. Sukupuolta, seksuaalisuutta, identiteettiä, rasismia ja yhteiskuntaa käsitellään monesta näkökulmasta. Evaristo ammentaa kirjaan aineksia myös omasta elämästään ja antaa äänen brittiläisille rodullistetuille tytöille ja naisille. Onko kirja sulle tuttu? [Sini]

– Joo, on tuttu. Se on ollut mulla luennassa pitkään. Tartuin siihen innokkaasti heti sen ilmestyttyä, mutta jokin siinä on ollut sen verran raskasta, etten ole päässyt nopeasti eteenpäin, vaikka aihepiiri on erittäin tärkeä. Ehkä juuri se visuaalinen puoli, erityisesti pisteiden ja isojen alkukirjainten puute, on ollut mulle vähän haasteellinen. Siitä tyylin synnyttämästä lukukokemuksesta tulee vähän mieleen kaksi ajankohtaista nuortenkirjaa, erityisesti Oliver Lovrenskin Silloin ennen (suom. Onerva Kuusi, Gummerus, 2025) mutta myös Stefanie Tuurnan Maamaa (Otava, 2025. Tiedätkö ne?  [Satu]

– Eivät ole tuttuja, mutta täytyy tutustua. Toinen kirja, joka jäi mieleen, on Auli Leskisen Talo Andien juurella (WSOY, 2023). Päädyin lukemaan tätäkin kirjaa ystävän vinkistä. Kirjan tarina sijoittuu Cumuntaan, Kolumbiaan, jossa suomalainen Kira Kunneli työskentelee kriisiterapeuttina. Sotaa käsitellään kirjassa kadonneen pojan tarinan kautta. Pidin etenkin kirjoittajan kauniista kielestä. Aina välillä jäin makustelemaan hienoja kielikuvia ja ympäristön kuvausta. Tämän kirjan kuuntelin ja pidin todella paljon myös lukijan, Karoliina Kudjoin, äänestä ja tavasta lukea. [Sini]

– Mulla on myös tuo lukulistalla! Toistaiseksi vielä aloittamatta, kun olen vähän ottanut etäisyyttä sotateemaan monivuotisen Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjani jälkeen. Sen myötä tuli kahlattua tosiaan vuosia niin synkkien kirjojen keskellä, että on ollut tarve etsiä vaihteeksi toisenlaisia teoksia. Mä muuten tein vuoden alussa listan kevätkauden kirjauutuuksista, joita odotan eniten. Haluaisitko nähdä listan? [Satu]

– Totta kai haluan! [Sini]

– Kiva! Tässä se on. Se ilmestyi Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa, jonka Lukunurkka-palstalle kirjoitin myös parista lukemastani kirjasta. Haluatko lukea tekstit? [Satu]

– Hyvä lista! Poimin tästä itselleni heti lukutärppejä. Ainakin postuumisti julkaistu Gabriel García Márquezin Elokuussa nähdään (suom. Jyrki Lappi-Seppälä, WSOY), sujahti sinne saman tien. Ja siis ehdottomasti haluan myös lukea sun lukukokemuksista! [Sini]

– Erityisesti tuota David Gogginsin Läpi harmaan kiven -kirjaa (suom. Jouni Avelin, WSOY, 2024) suosittelen lämpimästi! Tällä hetkellä mulla on luennassa aika monta kirjaa samanaikaisesti, kun valmistelen lehden toukokuun numeroa.  [Satu]

– Onko toukokuun numerossa jokin tietty teema, voitko jo paljastaa? [Sini]

– Aika paljon käsitellään alan ajankohtaisia asioita, erityisesti yhdistyksen tulevaisuudennäkymiä. Kirjojen osalta iloitsen erityisesti kirjastopedagogi Pirkko Ilmasen uudesta Kirjastopedagogin kirjavinkit -palstasta, jolla hän esittelee innostavia lastenkirjoja toimintavinkkeineen. Ja tosi mukavaa, että Pirkko on lupautunut myös tulemaan meidän vieraaksi blogiin! Muuten, onko sulla menossa jokin hyvä kirja nyt? [Satu]

– Kiva saada Pirkko vieraaksi! Kysymykseesi mun tän hetken kirjatilanteesta vastaan, että lukulistalla on jonossa paljon kiinnostavaa. Nuorena taideopiskelijana ahmin Timo K. Mukan teoksia. Mietin juuri eräänä päivänä, että niiden pariin pitäisi palata uudestaan. Ilokseni huomasin, että viime vuoden puolella on Mukasta julkaistu uusi elämäkerta. Sini Silverin Miltä männystä tuntuu olla mänty – Timo K. Mukan elämä (Gummerus, 2024) vaikuttaa kiinnostavalta, ja siihen ajattelin tarttua seuraavaksi. [Sini]

–Joo, niin vaikuttaa! Mun loputon lukulista sisältää tuonkin. Nyt maaliskuu häämöttää jo. Olisiko silloin viimein hyvä hetki näyttelykäynnille? [Satu]

– Mennään ihmeessä, mulla onkin muutama näyttely jo mielessä. Palataan asiaan! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Helmet-haasteissa 2025

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun päivänä

– Hei, Satu! Hyvää uutta vuotta! Miten sun vuodenvaihde on sujunut? [Sini]

– Moi, Sini! Hyvää alkanutta vuotta sullekin ja kaikille lukijoillemme! Vuoden 2025 alku on ollut omalta osaltani todella kiireinen erityisesti tekstirintamalla. Tammikuun harmaudessa, kun sinistä taivasta ei ole näkynyt viikkoihin, katse on monesti hakenut toivoa valoisista muistoista. [Satu]

– Vuosi on aloitettu perinteisesti juttelemalla menneistä ja tulevista Helmet-haasteista. Mites vuonna 2024, osallistuitko sä haasteisiin? Itse jätin suosiolla väliin, koska kesällä odottava näyttely loi pienen kiireen tunteen, enkä halunnut sitoutua enää muuhun. [Sini]

– Osallistuin perinteiseen lukuhaasteeseen. Muut haasteet olivat kyllä tosi kiinnostavia myös, mutta niiden tekemiseen ei aika mitenkään riittänyt. Lukuhaaste on aina kiva tehdä, vaikka nyt kyseisen haasteen osalta kävi niin, etten ehtinyt kirjoittaa sotkuisia kirjauksiani puhtaaksi. Koska byrokratiaa on muutenkin niin paljon jokaisella elämänalueella, kierrän sen nyt kiireessä ja kertoilen lukemistani kirjoista näin. [Satu]

– Saitko kaikki haastekohdat helposti täytettyä? Mikä kohta oli haastavin löytää?[Sini]

– Monet kohdat täyttyivät kuin itsestään, mutta joihinkin kohtiin kirjat piti etsiä tietoisemmin, kuten 4. kohdassa ”Kirjassa on presidentti” ja 6. kohdassa ”Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle”. [Satu]

– Sä tunnetusti luet paljon muutenkin esimerkiksi työn puolesta. Oletko laskenut montako teosta tuli käytyä läpi viime vuonna? [Sini]

– Viime vuonna luin vähän vähemmän kuin aikaisempina vuosina, vajaat parisataa kirjaa, sillä pidin viime kesänä tietoisen kaunokirjallisuuden lukutauon. Kirjoitin siitä toisaalla (Suomenopettajat-lehti 3/2024) näin: “Pidin kesällä pienen tietoisen tauon kaunokirjallisuuden lukemisesta ikään kuin testimielessä. Viime vuosina on tullut luettua noin kahdensadanviidenkymmenen teoksen vuositahdilla. Välillä on tullut kahlattua aika syvissä kirjallisuusvesissä erityisesti Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjan myötä. Ajattelin, että pieni tauko voisi virkistää.

Vaikka lukutauon aikana ei ollut puuhasta pulaa ja muita tekstejä riitti, olo tuntui oudolta. Aikaa kyllä vapautui, mutta taustalla kummitteli kalvava tunne siitä, että jotain olennaista, merkityksellistä, puuttuisi. Monesti houkutti sukeltaa hyviin tarinoihin, mutta pysyin päätöksessäni. Palasin moniin aiemmin lukemiini kirjoihin mielessäni.

Kun lukutauon epävirallisen virallisesti loputtua tartuin Adania Shiblin aistivoimaiseen Sivuseikka-romaaniin (suom. Sampsa Peltonen, Otava, 2024), ylitseni pyyhkäisi tuttu järisyttävien tuntemusten tuuli. Tällä kertaa suoraan aavikolta. Mikä riemu! Vaikka tarina on kaikkea muuta kuin hyvän mielen kertomus, kuten kyseisen alueen todellisuus, kirjan lukeminen on nautinto sen kaunokirjallisten ansioiden myötä. Kaari menneisyyden ja nykyisyyden välille piirtyy taidokkaasti, ja päähenkilöiden kohtalot painuvat mieleen syvästi.” [Satu]

– Löytyikö haastetta tehdessä helmiä? [Sini]

– Joo! Yhden niistä luin soveltaen uudestaan kohtaan 27 ”Kirja kertoo jälleenrakentamisesta”. Kerroinkin siitä sulle jo edellisen haasteen yhteydessä ja lupasin näyttää, mitä olin kirjoittanut silloin, mutta se unohtui kiireessä. Tässä siis se aiempi tekstini (Suomenopettajat-lehti 1/2024, Lukunurkka-palsta, Liikuttava lukumuisto -osio): ”Vuonna 2018 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Denis Mukwegen kirjan Naisten voima. Lääkäri toivon ja parannuksen lähettiläänä (suom. Tero Valkonen,Tammi, 2023) lukeminen synnyttää tunteiden ristiaallokon, jopa suoranaisen tunnemyrskyn.

Denis Mukwege kertoo elämäntyöstään seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten puolesta kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa. Työ on rankkaa ja vaativaa, eikä kirjakaan päästä lukijaa helpolla. Alun lapsuudenkuvauksessa on kaunista estetiikkaa, joka pian vaihtuu brutaaliin realismiin. Kirjan sivuilla tutuiksi tulevat erilaiset lääketieteelliset toimenpiteet yksityiskohtineen.

Mukwegen kuvaukset naisten kohtaamista vääryyksistä – väkivallasta ja kaiken yllä leijuvasta sovinismista – herättävät raivon ja voimattomuuden tunteita. Huomaan välillä ihmetteleväni, voiko teksti olla peräisin miehen kynästä. Niin järisyttävän vahvasti se puolustaa naisten asemaa. Epäuskoon sekoittuu myös iso annos ihailua Mukwegen rohkeutta kohtaan. Kaikista uhkailu-, vaientamis- ja jopa murhayrityksistä huolimatta hän on jatkanut periksiantamattomasti työtään. Opettajien mahdollisuuksista myönteisen kehityksen tukemisessa muistuttavan Mukwegen sanat kirjan loppupuolella (s. 303) painuvat manifestina mieleen: ”Me kaikki opetamme ihmisiä ympärillämme: lapsia, ystäviä, perheenjäseniä, kollegoja ja työtovereita. Älä vaikene, kun kohtaat sovinismia. Tuomitse hyökkäävä käytös ja ilmoita siitä. Älä hyväksy uhrien syyttämistä. Selitä stigman ja trauman merkitys. Varmista että perheessäsi ja työpaikallasi tarjotaan yhtäläisiä mahdollisuuksia miehille ja naisille, tytöille ja pojille.” Ja: ”Äläkä unohda opettaa pojille naisten kunnioittamista, jotta meidän ei erikseen tarvitse suojella tyttäriä.” [Satu]

– Luin jostain, että haastekohdat suunnitellaan nykyisin yhteistyössä lukijayhteisön kanssa, jolloin jäsenet voivat ehdottaa uusia haastekohtia. Millaisen haastekohdan sä haluaisit lisätä? [Sini]

– ”Lue kaikkien aikojen lempikirjasi uudestaan.” [Satu]

– Mä ehdottaisin taiteilijaelämäkertaa. Se varmasti on jo ollut haastekohtana joskus. Helmetin sivuille on muuten koottu 2024 luetuksi raportoiduista kirjoista 20 eniten luetun lista. Siitä sain itse hyviä lukuvinkkejä. Näistä kahdestakymmenestä olen lukenut vain muutaman. [Sini]

– Kiinnostava lista ja jänniä kirjavalintoja! Mä voisin tehdä sulle pienen kirjavinkkauksen näistä nyt tähän haasteeseen lukemistani ja muista hyvistä kirjoista tuonnempana, kun tämä tulipalokiire helpottaa ja valon määrä lisääntyy. [Satu]

– Tämän vuoden Helmet-haasteetkin on jo julkaistu. Oletko ehtinyt jo aloittaa sen parissa. Nyt on tosiaan yhdestoista vuosi. Montako kertaa olet ollut mukana jollain muotoa? [Sini] 

– Olen tehnyt kaikki lukuhaasteet. Silloin yhtenä vuonna, 2019, tein tosiaan viisi lukuhaastetta saman vuoden aikana. [Satu]

– Ajattelin tänä vuonna osallistua ainakin musahaasteeseen, koska se tuntuu helpommalta suorittaa ja uutta musiikkia on aina kiva löytää. Lukuhaastetta mietin vielä. Tuo määrä ei ole oikein koskaan minulta onnistunut, ja jopa 25 kirjan lukeminen vuodessa tekisi tiukkaa, koska aikaa ei vain tunnu löytyvän. Elokuvahaastettakin voisin harkita. [Sini]

– Kuulostaa hyvältä! Oletko muuten ehtinyt käydä näyttelyissä tässä alkuvuonna? [Satu]

– Jonkin verran olen kiertänyt jo gallerioita ja tietysti Atskin Gothic Modern -näyttely oli pakko ehtiä katsomaan. Se olikin hieno ja harmittaa, etten ehtinyt sinne enää toistamiseen. Oletko sä ehtinyt näyttelyihin alkuvuodesta? [Sini]

– Ehdin onneksi myös tuohon Atskin hienoon näyttelyyn. Harmi, kun se oli niin lyhyen aikaa esillä. Toinen todella inspiroiva kokemus oli Didrichsenin taidemuseossa Satumainen Carl-Henning Pedersen -näyttely. Se oli värien ja mielikuvituksen juhlaa!  [Satu]

– Tehdäänkö joku näyttelykäynti yhdessä? [Sini]

– Tehdään oikein mieluusti! Näkemisiin viimeistään silloin! [Satu]

© Tarusola

Please follow and like us: